Viime viikonloppuna päätin kääntyä sellaiselle polulle, jota en ollut ennen tallannut. Outoa miten niin monien vuosien jälkeen löytää vielä uusia asioita, vaikka luulee tuntevansa seudun läpikotaisin. Löysin korkeimman ja paksuimman männyn, mitä olen täällä ikinä nähnyt. Männyn takaa avautuikin sammalpeitteinen metsä, joka oli kuin satumaasta. Olin iloinen, että vanhasta tutustakin voi löytää uusia puolia.
Yleensä tähän aikaan kaamosmasennus alkaa hiipiä, mutta tähän mennessä en ole aistinut siitä vilaustakaan. Vaikka tummat värit ja synkkyys ovat mieleeni tällä hetkellä, on mieleni silti virkeä, jotenkin raikas. Purjeissa puhaltaa jokin uusi tuuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti