ikuisuus

Aina välillä sitä tajuaa asioiden rajallisuuden. Rajallisuus on jotain, minkä tiedostaa, muttei halua tiedostaa.

Vuoden vaihteessa aloin pitää päiväkirjaa pitkästä aikaa, koska totesin itsekseni, että tämä on muutosten täyteinen vuosi. Haluan jollain tavalla taltioida sen. Tämä on se vuosi, milloin elämä tuntuu alkavan.

Mutta niinkuin alkuihin yleensäkin, tähänkin alkuun liittyy loppuja ja muutoksia.
Lukio on tuntunut kestävän ikuisuuden ja nyt se loppuu. Olen asunut samassa talossa viimeiset kahdeksantoista vuotta ja tämän kevään jälkeen luultavasti jätän seudun taakseni.
Vaikka tiesin, ettei lukio ole kuin kolmivuotinen projekti tai etten asu täällä loppu elämääni, liikutuin silti hieman siitä, että aika, jolloin jätän nämä asiat taakseni on pian käsillä.
En anna tämän kuitenkaan lannistaa. Elämä on alkuja ja loppuja, ainaisia muutoksia. Hyvin moni asia on vain väliaikainen. Aika ei pysähdy, se jatkaa matkaansa läpi hyvien ja huonojen hetkien. 

Muutokset ja väliaikaisuus eivät tarkoita unohtamista. Vaikka vaihtaisin maisemaa, ovat muistot aina mukanani. En halua enkä suostu unohtamaan. Vaikka eteenpäin on mentävä, unohtaminen ei ikinä ole vaihtoehto.

I know 
Know it wouldn’t be forever 
Forever I’ve known nothing stays forever

(Tiiän että oon linkannu tän biisin jo kerran aiemmin tähän blogiin, mutta oon kuunnellu sitä viime aikoina tosi paljon ja se on äärettömän kaunis. Jos jollain laululla on sielu, niin tää on yksi niistä.)

ikkuna ja hedelmä

Tänään istuin ikkunalaudalla (tai oikeestaan keittiön työtasolla mikä nyt sattuu olemaan ikkunan alla) ja söin appelsiinia. Naurahdin itsekseni, kun kuvittelin, miten äiti olis pienenä torunu miuta, että siinä ei saa istua. Tai olis se varmaa torunu tänäänkin jos olis ollu näkemässä, hehe. Mutta siis outoa tässä tapahtumassa oli se, että söin appelsiinia.

En oikein tykkää hedelmistä. Huomasin pari vuotta sitten, että välillä jopa välttelin niitä. Se johtuu vaan siitä pelosta, että kohdalleni sattuu paha hedelmä, liian kirpeä mandariini tai löllö mustunut banaani. Tänä viikonloppuna kuitenkin oon syönyt ihan hirveesti etenkin appelsiineja, koska oon ollut kipeenä (niin hedelmistä saa kaiketi jotain vitamiineja, mitkä vois parantaa oloa). Viimeeks olin kuumeessa 3-4 vuotta sitten, joten olin unohtanut miten rankkaa sairastaminen on. Huh.

Mutta nyt kuitenkin on jo pahin ohi ja parantuminen on hyvällä mallilla. Tänään siinä ikkunalaudalla istuessa mietin, kuinka houkuttelevalta ulkona näytti. Useamman päivän kun on viettänyt sisätiloissa ikkunan maisemat alkaa näyttää kielletyltä paratiisilta. Melkein tuntee sen raikkaan ilman virtaavan keuhkoihin.

Kipeenä olemisessa on kuitenkin se hyvä puoli, että voi ottaa itelleen erityisvapauksia. Yritin ahkerasti lukea ensi viikon tärkeisiin kokeisiin, mutta en miiiillään jaksanu, joten keitin kahvia ja luin parin viikon takaista NMEtä, laitoin takkaan tulen yksinäisyyttäni lämmittämään sekä kuuntelin yhtä viime viikonlopun poisto ale -löydöstä, Salem Al Fakirin Ignore This -albumia. Huomasin taas levykaupassa, miten hajanaiseks miun musiikkimaku on muuttunut, ostin Salem Al Fakiria ja Creedence Clearwater Revivalia, oivoi.
Mutta kuitenkin, tää sairastaminenhan on sillon tällön ihan jees. Sen jälkeen tulee niin voimallinen olo taas, että jaksaa!