pala onnea

 Viime viikonloppuna olin hetken taas onneni kukkuloilla. Unohdin kaikki maailman murheet ja tunsin vaan äärimmäisen hyvän olon ja onnellisuuden tunteen.

Kävin Annin kanssa perjantaina kattomassa The View'tä. Keikka oli tosi hyvä ja ennen sitä meille kävi aika hyvä tuuri (kuten kuvasta näkyy), sillä satuttiin alottelemaan samaan baarin bändin kanssa.

Lauantai vuorostaan huipentui viiden tunnin jonotuksen jälkeen Hurtsin konserttiin.
Se. Oli. Mahtavaa.
Ehdottomasti yks parhaista keikoista, millä oon ollu. Miusta tuntu, että miun sydän ei vaan meinannu kestää sitä onnellisuuden määrää. Sunnuntaiaamuna, kun heräsin ensimmäinen ajatukseni oli: "Ens kerralla meen vielä aikasemmin jonottamaan."

RHCP

Reilun puolen vuoden odotuksen jälkeen suunta kävi eilen kohti Tamperetta ja Red Hot Chili Peppersin keikkaa! Ihan mahtavaa. Niin kauan oon oottanu, että ne tulis Suomeen ja nyt vihdoin se odotus palkittiin. Niin hyvä keikka. Vaikkei jonotettu edes kauaa niin päästiin  'golden circle' -alueelle ja saatiin iha mahti paikat. Tosin pitkät ihmiset pilas miu näkymiä aika ajoin, mut yritin olla välittämättä. Nyt joka paikka on ihan jumissa, pelottaa vaa kui jumissa on huomen aamuna jos jo tänä iltana kävelemine tuntuu vaikeelta...

En vaan jotenki uskonu, että voisin nähdä RHCP:n livenä. Se tuntu  jotenki liian uskomattomalta, kun siitä on varmaan 4-5 luokalta asti haaveillu. Sydän meinas suurin piirtein pysähtyä ja olin välillä ihan transsissa, kun en vaan uskonu omia silmiäni ja korviani. Yritin välillä vetää keuhkot täyteen sitä fiilistä mikä huoku tosta tapahtumasta, mutta ei sitä vaan voi varastoida, se on vaan elettävä tässä ja nyt.

Ennen keikkaa pelkäsin oikeestaan sen jälkeistä fiilistä. Pelkäsin, että tulee sellanen tyhjä olo, kun en tiiä enää, mitä oottais seuraavaks, koska RHCP on ollu miun elämän suurin bändi. Onneks keikan jälkeen tulikin helpottunu ja onnellinen olo, koska tajusin: seuraavaks odotan, että nään ne UUDESTAAN!

Uskomattoman kokemuksen ja 2,5 tunnin yöunien jälkeen palasin kotiin yhtä sormen kynttä köyhempänä ja kuin sydäninfarktista toipuneena. Sydämen pitää palata taas normaaliin tykytystahtiin.


Kuvatodisteita siitä, että pitelin kädessäni Chad Smithin rumpukapulaa. Se vaan lens hienossa kaaressa suoraan kaverin isosiskon käteen! Oon niin kateellinen.... (Huomatkaa ihana kiiltonaama hikisen keikan jälkeen)

Anna

give me one more chance to love you

Ruisrockista kotiuduttiin (tosin oltiin siellä varsinaisesti vaan yks päivä mutta kuitenkinn) ja tänään pitäis lähtee mökkeilemään. Ehdottomasti palaan kyllä Ruissaloon! Ihan mahtavaa!

Nyt on hirvee keikka- ja festarikuume taas. Se tunne vaan on jotain niin käsittämätöntä, kun kuulee hyviä bändejä livenä. Aina välillä tuntuu ihan kuin olis jossain transsissa, kun koko keho tärisee basson ja rumpujen voimasta. Vaikka kuinka pomppis ja riehuis niin tuntuu, että ei väsy ikinä. Lisää lisää LISÄÄ! Niin helposti voi unohtaa paikan, missä on tai ihmiset ympärillä (vaikka useesti onkin aika tiivis tunnelma). Rakastan sitä tunnetta, kun tuntuu, että halkeaa onnellisuudesta eikä tunnu millään saavan tarpeekseen musiikista. Tekee mieli vetää keuhkot täyteen sitä saundia, joka virtaa ilmassa. Haluun lukita sen miljoonien lukkojen taakse, etten varmasti unohda ja että voisin varastoida näitä hetkiä sisimpääni.

Yks mahtavimmista jutuista oli löytää yläasteaikainen rakkaus uudelleen: Bloc Party, mmmm'm

Anna