a piece of Nice

 Tämän ihanan matkan tunnelmiin sopii hyvin Metronomyn The Bay. Vaikka biisi onkin albumilta The English Riviera, sopii se miun mielestä myös Ranskan rivieralle.

fmh

ihme

If you look in my heart you will find

No love, no light, no end in sight

And I’m looking for a miracle
And I’m looking for a miracle

ikuisuus

Aina välillä sitä tajuaa asioiden rajallisuuden. Rajallisuus on jotain, minkä tiedostaa, muttei halua tiedostaa.

Vuoden vaihteessa aloin pitää päiväkirjaa pitkästä aikaa, koska totesin itsekseni, että tämä on muutosten täyteinen vuosi. Haluan jollain tavalla taltioida sen. Tämä on se vuosi, milloin elämä tuntuu alkavan.

Mutta niinkuin alkuihin yleensäkin, tähänkin alkuun liittyy loppuja ja muutoksia.
Lukio on tuntunut kestävän ikuisuuden ja nyt se loppuu. Olen asunut samassa talossa viimeiset kahdeksantoista vuotta ja tämän kevään jälkeen luultavasti jätän seudun taakseni.
Vaikka tiesin, ettei lukio ole kuin kolmivuotinen projekti tai etten asu täällä loppu elämääni, liikutuin silti hieman siitä, että aika, jolloin jätän nämä asiat taakseni on pian käsillä.
En anna tämän kuitenkaan lannistaa. Elämä on alkuja ja loppuja, ainaisia muutoksia. Hyvin moni asia on vain väliaikainen. Aika ei pysähdy, se jatkaa matkaansa läpi hyvien ja huonojen hetkien. 

Muutokset ja väliaikaisuus eivät tarkoita unohtamista. Vaikka vaihtaisin maisemaa, ovat muistot aina mukanani. En halua enkä suostu unohtamaan. Vaikka eteenpäin on mentävä, unohtaminen ei ikinä ole vaihtoehto.

I know 
Know it wouldn’t be forever 
Forever I’ve known nothing stays forever

(Tiiän että oon linkannu tän biisin jo kerran aiemmin tähän blogiin, mutta oon kuunnellu sitä viime aikoina tosi paljon ja se on äärettömän kaunis. Jos jollain laululla on sielu, niin tää on yksi niistä.)

ikkuna ja hedelmä

Tänään istuin ikkunalaudalla (tai oikeestaan keittiön työtasolla mikä nyt sattuu olemaan ikkunan alla) ja söin appelsiinia. Naurahdin itsekseni, kun kuvittelin, miten äiti olis pienenä torunu miuta, että siinä ei saa istua. Tai olis se varmaa torunu tänäänkin jos olis ollu näkemässä, hehe. Mutta siis outoa tässä tapahtumassa oli se, että söin appelsiinia.

En oikein tykkää hedelmistä. Huomasin pari vuotta sitten, että välillä jopa välttelin niitä. Se johtuu vaan siitä pelosta, että kohdalleni sattuu paha hedelmä, liian kirpeä mandariini tai löllö mustunut banaani. Tänä viikonloppuna kuitenkin oon syönyt ihan hirveesti etenkin appelsiineja, koska oon ollut kipeenä (niin hedelmistä saa kaiketi jotain vitamiineja, mitkä vois parantaa oloa). Viimeeks olin kuumeessa 3-4 vuotta sitten, joten olin unohtanut miten rankkaa sairastaminen on. Huh.

Mutta nyt kuitenkin on jo pahin ohi ja parantuminen on hyvällä mallilla. Tänään siinä ikkunalaudalla istuessa mietin, kuinka houkuttelevalta ulkona näytti. Useamman päivän kun on viettänyt sisätiloissa ikkunan maisemat alkaa näyttää kielletyltä paratiisilta. Melkein tuntee sen raikkaan ilman virtaavan keuhkoihin.

Kipeenä olemisessa on kuitenkin se hyvä puoli, että voi ottaa itelleen erityisvapauksia. Yritin ahkerasti lukea ensi viikon tärkeisiin kokeisiin, mutta en miiiillään jaksanu, joten keitin kahvia ja luin parin viikon takaista NMEtä, laitoin takkaan tulen yksinäisyyttäni lämmittämään sekä kuuntelin yhtä viime viikonlopun poisto ale -löydöstä, Salem Al Fakirin Ignore This -albumia. Huomasin taas levykaupassa, miten hajanaiseks miun musiikkimaku on muuttunut, ostin Salem Al Fakiria ja Creedence Clearwater Revivalia, oivoi.
Mutta kuitenkin, tää sairastaminenhan on sillon tällön ihan jees. Sen jälkeen tulee niin voimallinen olo taas, että jaksaa!

felicità

Onni on outo asia. Tuntuu kuin olisin hetkeksi unohtanut, mitä se on. Se on erilainen kuin ilo tai nauru. Se on jotain pysyvämpää. Onni on yksi niistä asioista joka voi tulla aivan puskan takaa ja odottamatta.
Eräänä päivänä tunsin jonkin lämmittävän sisintäni.
Hymyilin itsekseni.
Ymmärsin olevani onnellinen.
En tarkalleen tiennyt, mistä tämä johtui, mutta eipä sillä niin väliä. Se on hassu tunne tai olotila, se ei välttämättä aina kaipaa seuraa. Se lepäilee mielensopukoissa ja saa ihmisen tuntemaan olonsa hyväksi. Siitä on nautittava silloin, kun sen tuntee, sillä sekin on valitettavasti yksi niistä kuuluisista katoavista luonnonvaroista. Tai huonoinpina aikoina ainakin tuntuu se tuntuu siltä.

vihdoin

Kolmannen jakson oon raatanut muun muassa kuvataiteen lukiodiplomin eteen. Ja viime perjantaina tein siihen viimeiset silaukset, valmis, jes! Se oli kyllä ehdottomasti yksi työläimpiä ja haastavimpia juttuja koko lukiossa.Väillä epätoivo iski ja olin ihan varma etten saa hommaa valmiiksi ajoissa. Mutta niinkuin aina tälläsillä hetkillä, musiikki pelastaa.

Oon onneksi päässyt yli ennen joulua olleesta vaiheesta, jolloin en oikein halunnu kuunnella mitään musiikkia. Tuntu siltä, että mikään ei ikinä sopinu tilanteeseen ja mikään ei oikein iskeny. Mutta nyt oon kuunnellu taas ihan hirveesti. Musiikki todella autto tuon diplomityönki teossa tosi paljon. Se autto keskittymään, kun luokassa oli muita ihmisiä ja hälinää (oon aika herkkä häiriötekijöille..). Se ja maalaaminen ja piirtäminen yhdessä autto unohtamaan koko muun maailman. Vaikka työn teko oli hermojaraastavaa (lähinnä rajotetun ajan takia), niin nuo kaikki yhdessä anto myös hirveesti voimaa. Nyt tuntuu taas ainakin toistaseksi, että pystyn mihin vaan.

Ajattelin jakaa muutamia auttajiani. Lähinnä siis kertoa, mitä tuli kuunneltua työnteon lomassa.

Yksi parhaimmista joululahjoistani, Jonathan Johanssonin Klagomuren. Mahtava albumi. Miun mielestä Johanssonin musiikki on ruotsalaisten lahja suomalaisille. Se ei oo sitä tyypillisintä ruotsalaista ilosta poppia, vaan siinä on melankolinen ja surullinenkin sävy. Olin myyty, kun olin kuullu pari biisiä, tiesin, että tää albumi täytyy saada. En ollut ees ottanut selvää kaikista sanoista (tällänen karjalainen nuori kun ei oo tottunut ruotsia kuuntelemaan kauheesti), miulle riitti se, että se kuulosti vaan niin kauniilta.

Kaikista Bloc Partyn albumeista tähän miulla kesti kaikista kauiten rakastua. Tosi monissa tän levyn biiseissä on jotain tosi ärsyttävää, mutta se ärsyttävyys just siinä houkuttaa jollain kierolla tavalla. Sitten, kun oivalsin biisien mahtavuuden ni se onki noussu yheks lemppariks Bloc Partyn tuotannosta.

The Vaccinesin molemmat levyt kuulu kanssa tän joulun joululahjasaldoon. Molemmat on ihan mahtavia. En tiedä kummasta tykkään enemmän, joten oon onnellinen, että sain molemmat! Miun on aina vaikee nimetä lempparibiisejä joltain albumilta, mutta jos jotain pitäis sanoo ni näistä ehdottomasti Wetsuit, Post Brake-Up Sex, No Hope ja I Always Knew on kärkisijoilla miun rankingissa.

Hurts, ah, nää miehet on sydäntäriipivien rakkauslaulujen mestareita. Nää laulut on vaan niin täynnä tunnetta. Yks päivä laitoin Hurtsin Happinessin soittimeeni ja aloin maalata ihan niinkun normaalistikin. En edes ajatellu mitä kuuntelin kunnes huomasin, että meinasin alkaa itkeä. Tuntu siltä, että sydän pakahtuu jostain suuresta tunteesta. Se oli outoa, koskaan aiemmin musiikkia kuunnellessani en oo vahingossa itkenyt. Vasta viime vuonna ystävä sai miut innostumaan tästä bändistä ja nyt ihmettelen, miten oon voinut olla kuuntelematta tätä aiemmin. Ootan tällä hetkellä tosi paljon uusinta Exile-albumia.

Lopuks vielä ikisuosikki, Red Hot Chili Peppers. Kuuntelin lukemattomia rhcp-albumeja työtä tehdessä. Mutta erityisesti uusin albumi, I'm with You, ja noin kymmenen vuoden  takainen By the Way oli kovassa kulutuksessa. Pelkäsin itseasiassa tosi paljon millainen uusi albumi olisi silloin, kun se ilmesty. Nyt oon kuitenkin sinut sen kanssa ja siitä on tullut yhtä rakas kuin muistakin rhcp:n levyistäni. Brendan's Death Song, Did I Let You Know ja Goodbye Hooray on muodostuneet suosikeiksi (vaikka voisin nimetä kaikki muutkin albumin biisit suosikeiksi, mutta niihin ihastuin ensimmäisenä). By the Way -albumi oli pakko nostaa esille myös, koska se on ehkä rakkain lähestulkoon kaikista levyistäni. Löysin sen Iso-Britanniasta levykaupasta parilla hassulla punnalla. Ehkä halvin levyostokseni, mutta ehkä myös paras.