älä juokse

Juosta voi niin pitkälle kuin jaksaa.
Joskus on kuitenkin pakko pysähtyä ja vaikka kuinka päättäisi ettei katsoisi taakseen, niin tulee kuitenkin tahtomattaankin tehtyä.
Vaikka kuinka juoksisi pois päin sieltä, mistä on tullut, siitä ei kuitenkaan pääse eroon.
Menneisyys seuraa aina varjona perässä.
Yhtäkkiä näkee jotain, joka muistuttaa entisestä.
Vanha virne, josta luulit päässeesi eroon lävähtää uudelleen naaman eteen.
Mieleen tulvahtaa kaikki ne inhottavat muistot, jotka olit jo kertaalleen haudannut.
Mitään ei voi paeta, se vaan on niin.
Mutta miksi jokin voi aina vaan uudestaan ja uudestaan saada yhtä myrkyttyneen tunteen leviämään jokaiseen soluun silmänräpäyksessä?

Viha on ällöttävän vahva sana, mut mie en vaa voi käsittää sitä miten voi vihata jotain toista ihmistä. Mikä oikeuttaa siihen et joku voi tehdä niin huonon olon? Millä oikeudella se saa miut tuntemaan siltä, että miks oon olemassa? Olin aatellu, että olisin jo unohtanu tälläset ajatukset, mutta aina ne vaan palaa kummittelemaan, kun törmää vanhoihin tuttuihin iljettäviin kasvoihin. Luulin, että oon aikustunu ja osaan olla välittämättä, en selvästikään oo. Mutta ei nekään ihmiset jotka vieläkin jaksaa virnuilla ja nauraa oo ainakaan yhtään enempää aikuistuneet (eikä ne varmaan ikinä tuu aikuistumaankaan).

Aioin kuitenki yrittää entistä kovemmin olla välittämättä. En anna vanhojen asioden enää yllättää uudestaan, nyt osaan jo varautua. Ehkä tarviin sellaset läpät, mitkä hevosilla on raveissa, että osaisin kattoa vaan eteenpäin.

 

Anna